1838-39 Kertomukset

Vuosien 1838-1839 selostus

Joseph Smith ryhtyi muutaman muun henkilön kanssa kokoamaan kattavaa historiikkia kirkosta keväällä 1838. Ei tiedetä, kuinka suuri osa historiikkia kirjoitettiin tuolloin, sillä työ keskeytyi jossain vaiheessa ja jatkui kesällä 1839. Selostus ensimmäisestä näystä kirjoitettiin luultavasti muistiin jo vuonna 1838, vaikka nykyinen käsikirjoitus onkin vuonna 1839 avustaneen kirjurin käsialaa.1 Selostus julkaistiin ensimmäisen kerran mormonikirkon Times and Seasons -lehdessä 15.3.1842 ja 1.4.1842. Tämän lisäksi se julkaistiin kirkon Millennial Star -lehdessä Iso-Britanniassa kesäkuun 1842 numerossa. Selostus on nykyään pienin muutoksin2 osa Kallisarvoista helmeä, kohdassa Joseph Smith – Historia 5-26. Se on annettu alla alkuperäisessä muodossaan.

Niiden monien huhujen vuoksi, joita pahansuovat ja vehkeilevät henkilöt ovat panneet liikkeelle Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon synnystä ja kehityksestä ja joilla kaikilla niiden sepittäjät ovat pyrkineet taistelemaan sen kirkkoasemaa ja kehittymistä vastaan maailmassa, olen joutunut kirjoittamaan tätä historiaa havahduttaakseni yleisen mielipiteen erhetyksestään ja saattaakseni kaikkien totuutta etsivien käsiin tosiasiat sellaisina kuin ne ovat tapahtuneet, sekä minua että kirkkoa koskevat, sikäli kuin tällaisten asiain todellinen laita on tiedossani. Tässä historiassa esitän kirkkoa koskevat eri tapahtumat totuudessa ja vanhurskaudessa, sellaisina kuin ne ovat tapahtuneet taikka sellaisina kuin niiden tulokset nyt ovat olemassa, kahdeksantena vuonna tämän puheena olevan kirkon järjestämisestä. Synnyin Herramme vuonna tuhat kahdeksansataaviisi joulukuun kahdentenakymmenentenäkolmantena päivänä Sharonin kaupunkipiirissä Windsorin piirikunnassa, Vermontin osavaltiossa. Isäni Joseph Smith vanhempi lähti Vermontin osavaltiosta ja siirtyi Palmyraan Ontarion (nykyään Wayne) piirikunnassa New Yorkin osavaltiossa ollessani kymmenennellä vuodellani. Noin neljä vuotta Palmyraan saapumisensa jälkeen isäni siirtyi perheineen Manchesteriin samaisessa Ontarion piirikunnassa. Hänen perheensä käsitti yksitoista henkeä, nimittäin isäni, Joseph Smithin, äitini Lucy Smithin (jonka nimi ennen hänen avioliittoansa oli Mack, Solomon Mackin tytär), veljeni Alvinin (joka on nyt kuollut), Hyrumin, minut, Samuel Harrisonin, Williamin ja Don Carlosin sekä sisareni Sophronian, Catherinen ja Lucyn. Jolloinkin toisena vuotena Manchesteriin muuttomme jälkeen ilmeni asuinpaikallamme tavaton uskonnollinen kiihtymys. Se alkoi metodisteista, mutta tuli pian yleiseksi kaikkien lahkojen keskuudessa tässä osassa maata, tosiaankin koko maan kolkka näytti olevan sen kuohuttama, ja suuria joukkoja ihmisiä liittyi eri uskonnollisiin ryhmiin, jotka saivat aikaan sangen suurta hämmennystä ja eripuraisuutta väestön keskuudessa, toisten huutaessa: "katso, täällä!" ja toisten: "katso, tuolla!"; muutamat kiistelivät metodistien uskon puolesta, muutamat presbyteerisen ja jotkut baptistisen. Sillä huolimatta näiden uskonsuuntien käännynnäisten kääntymisensä aikoihin ilmaisemasta suuresta rakkaudesta sekä niiden kulloistenkin pappien osoittamasta suuresta innosta, jotka toimivat tämän merkillisen uskonnollisten tunnelmien näytelmän lavastajina ja edistäjinä tarkoituksenaan saada kaikki käännytetyiksi, niin kuin he mielivät sanoa, liittyivätpä ihmiset mihinkä lahkoon tahansa; mutta kun käännynnäiset alkoivat marssia pois toinen toisensa perässä, yksi yhteen ja toinen toiseen ryhmään, saatiin havaita, että niin pappien kuin käännynnäistenkin näennäisesti hyvät tunteet olivat enemmän teeskenneltyjä kuin aitoja, muuttaen näytelmän suureksi sekasorroksi ja sen seurauksena pahaksi menoksi - papin noustessa pappia vastaan ja käännynnäisen käännynnäistä vastaan, niin että kaikki heidän hyvät tunteensa toinen toistansa kohtaan, jos heillä niitä koskaan oli ollutkaan, olivat täysin hävinneet kiistoihin sanoista ja väittelyihin mielipiteistä. Olin näihin aikoihin viidennellätoista vuodellani. Isäni perhe oli kääntynyt kannattamaan presbyteeristä uskoa, ja neljä sen jäsentä liittyi tuohon kirkkoon, nimittäin äitini Lucy, veljeni Hyrum ja Samuel Harrison sekä sisareni Sophronia. Tämän ankaran kiihtymystilan aikana mieleni johdatettiin vakavaan pohdintaan ja suureen levottomuuteen. Mutta huolimatta tuntemusteni voimakkuudesta ja monasti tuskallisuudesta pysyttelin kuitenkin loitolla näistä kaikista ryhmäkunnista, vaikka kävin niiden lukuisissa kokouksissa niin usein kuin tilaisuutta oli. Ajan mittaan kallistuin mielessäni kuitenkin jonkin verran metodistilahkoon päin ja tunsin hieman halua liittyä heihin, mutta niin suuri oli hämmennys ja kiista näiden eri uskonsuuntien kesken, että nuoren henkilön kuten minun, niin ihmisiä ja asioita tuntemattomana, oli mahdotonta päästä mihinkään varmaan johtopäätökseen siitä, kuka oli oikeassa, kuka väärässä. Toisinaan mieleni oli sangen kiihtynyt, meno ja meteli oli niin kova ja alituinen. Presbyteerit olivat mitä päättäväisimmin baptisteja ja metodisteja vastaan ja käyttivät kaikki joko älyn- tai viisastelunlahjansa näiden erehdysten osoittamiseksi tahi ainakin saadakseen ihmiset pitämään heitä väärässä olevina: toisaalta baptistit ja metodistit vuorostaan olivat yhtä innokkaita pyrkimyksessään todistaa oikeiksi omat opinkappaleensa ja näyttää vääriksi kaikkien muiden. Tämän sanojen sodan ja mielipidetemmellyksen keskellä sanoin usein itselleni: Mitä on tehtävä? Mitkä näistä kaikista ryhmäkunnista ovat oikeassa, vai ovatko ne kerrassaan kaikki väärässä? Jos jokin niistä on oikeassa, niin mikä, ja mitenkä minä voin sen tietää? Näin ponnistellessani äärettömän tukalassa tilanteessa, jonka nämä kiihkojumalisten ryhmäkunnat olivat saaneet aikaan, olin eräänä päivänä lukemassa Jaakobin kirjettä, ensimmäistä lukua, viidettä jaetta, joka kuuluu: ”Mutta jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille alttiisti ja soimaamatta, niin se hänelle annetaan.” Milloinkaan ei ole mikään kirjoitustenkohta käynyt voimallisemmin ihmissydämeen kuin tämä silloin minun. Se tuntui väkevänä täyttävän sydämeni jokaisen sopen. Mietin sitä yhäti uudestaan ja uudestaan ymmärtäen, että jos joku, niin minä tarvitsen viisautta Jumalalta, sillä enhän tiennyt, mitä tehdä, ja saamatta enemmän viisautta, kuin mitä minulla silloin oli, en koskaan tietäisikään; sillä eri lahkojen uskonnonopettajat ymmärsivät samat raamatunkohdat niin eri tavoin, että se oli omiaan hävittämään kaiken luottamuksen kysymyksen ratkaisemiseen Raamattuun vetoamalla. Ajan pitkään tulin siihen tulokseen, että minun on joko jäätävä pimeyteen ja sekasortoon tahi sitten tehtävä niin kuin Jaakob neuvoo, siis anottava Jumalalta. Vihdoin päädyin ratkaisuun "anoa Jumalalta" päätellen, että jos hän antaa viisautta niille, joilta viisautta puuttuu, ja antaa alttiisti ja soimaamatta, niin minä saattaisin uskaltautua anomaan. Niin tämän päätökseni mukaan anoa Jumalalta vetäydyin metsään yrittääkseni. Näin tapahtui kauniin, kirkkaan päivän aamuna, aikaisin keväällä kahdeksantoistasataa kaksikymmentä. Se oli ensimmäinen kerta elämässäni kun yritin tällaista, sillä kaiken hätäni keskellä en milloinkaan ollut vielä tähän mennessä yrittänyt rukoilla ääneen. Vetäydyttyäni paikalle, johon olin aiemmin suunnitellut meneväni, katsottuani ympärilleni ja havaittuani olevani yksin polvistuin maahan ja aloin esittää Jumalalle sydämeni haluja. Olin tuskin tehnyt niin, kun minuun heti kävi käsiksi jokin voima, joka kerrassaan valtasi minut ja jolla oli sellainen hämmästyttävä vaikutus minuun, että se kahlitsi kieleni niin, etten voinut puhua. Synkkä pimeys tiheni ympärilleni, ja hetken minusta tuntui kuin olisin tuomittu äkilliseen tuhoon. Mutta ponnistaessani kaikki voimani Jumalan avuksi huutamiseen, että hän vapauttaisi minut tämän vihollisen vallasta, joka oli käynyt minuun käsiksi, ja juuri sinä hetkenä, jona olin epätoivoon vaipumassa ja antautumassa turmioon, en mihinkään kuviteltuun perikatoon, vaan jonkin todellisen, näkymättömästä maailmasta olevan olennon valtaan, olennon, jolla oli niin ihmeellinen voima, etten ollut sellaista missään olennossa aikaisemmin tuntenut. Aivan tämän suuren hädän hetkellä näin valopatsaan juuri pääni yläpuolella, hohtavamman aurinkoa, ja se laskeutui vähitellen, kunnes se lankesi minuun. Heti sen ilmestyessä havaitsin itseni vapautetuksi minua kahlehtineesta vihollisesta. Valon levätessä päälläni näin kahden persoonan (joiden hohdetta ja kirkkautta on mahdoton kuvata) seisovan yläpuolellani ilmassa. Toinen heistä puhutteli minua, kutsuen minua nimeltä ja sanoi (toista osoittaen): ”Tämä on minun rakas Poikani. Kuule häntä!” Päämääränäni mennessäni kysymään neuvoa Herralta oli tietää, mikä kaikista lahkoista oli oikeassa? että saattaisin tietää, mihin liittyä. Niinpä siis, niin pian kuin saatoin hallita itseni sikäli, että pystyin puhumaan, kysyin persoonilta, jotka seisoivat yläpuolellani valossa, mikä kaikista noista lahkoista oli oikeassa (sillä tähän mennessä sydämeeni ei ollut tullut ajatus, että kaikki ovat väärässä) ja mihinkä minun piti liittyä. Minulle vastattiin, etten saa liittyä yhteenkään niistä, sillä ne olivat kaikki väärässä, ja minulle puhuva persoona sanoi, että kaikki niiden uskontunnustukset olivat kauhistus hänen silmissään; että nämä uskon julistajat olivat kaikki turmeltuneita, että he lähestyvät minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana; he opettavat oppeina ihmiskäskyjä, ja heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman. Jälleen hän kielsi minua liittymästä mihinkään niistä: ja paljon muuta hän sanoi minulle, asioita, joita en voi nyt kirjoittaa. Kun jälleen toinnuin, havaitsin makaavani selälläni taivaaseen katsellen. Aivan muutaman päivän kuluttua näkemästäni näystä satuin erään edellä puhutussa uskonnollisessa kuohunnassa hyvin toimeliaana mukana olleen metodistisaarnaajan seuraan, ja keskustellessani hänen kanssaan uskonasioista kerroin tilaisuuden tullen hänelle näystä, jonka olin saanut. Hämmästyin tavattomasti hänen käyttäytymistään, hän ei käsitellyt ilmoitustani ainoastaan väheksyvästi, vaan myös suuresti ylenkatsoen ja sanoi sen kaiken olevan paholaisesta ja ettei näinä päivinä ollut olemassa sellaisia asioita kuin näyt ja ilmoitukset; että kaikki sellainen oli apostolien mukana lakannut olemasta ja ettei sellaisia koskaan enää tulisi olemaan. Havaitsin kuitenkin pian, että kertomani oli ärsyttänyt minua vastaan melkoisen ennakkoluulon uskonnon julistajien keskuudessa ja oli aiheena voimakkaaseen vainoon, joka yhä yltyi, ja vaikka olin mitätön poikanen, vain neljän- ja viidentoista ikävuoden välillä, sekä olosuhteeni elämässä sellaiset, että ne tekivät minunlaiseni poikasen maailmassa merkityksettömäksi; kuitenkin huomattavat miehet kiinnittivät minuun riittävästi huomiotansa yleisen mielipiteen kiihottamiseksi minua vastaan ja katkeran vainon aikaansaamiseksi, ja tämä tuli yleiseksi kaikkien lahkojen keskuudessa: kaikki yhdistyivät vainomaan minua. Jouduin silloin ja monasti jälkeenkin päin vakavasti pohtimaan, miten ylen outoa oli, että mitätöntä, hieman yli neljäntoista vuoden ikäistä poikaa, joka oli tuomittu hankkimaan niukka toimeentulo jokapäiväisellä työllä, pidettäisiin riittävän tärkeänä henkilönä herättääkseen aikansa merkittävimpien uskonlahkojen merkkihenkilöiden huomion ja synnyttämään heissä katkeran vainon ja herjan hengen. Mutta olipa tuo outoa tai ei, niin näin kävi, ja se oli minulle usein suureksi suruksi. Kuitenkin tosiasia oli, että olin nähnyt näyn. Olen myöhemmin ajatellut tunteneeni paljolti samoin kuin Paavali pitäessään puolustuspuhettaan kuningas Agrippan edessä ja kertoessaan näystään, jossa hän ”näki valon ja kuuli äänen”, mutta häntäkin uskoi silloin vain muutama; toiset sanoivat häntä epärehelliseksi, toiset hulluksi; ja häntä ivattiin sekä herjattiin; mutta kaikki tämä ei tehnyt tyhjäksi hänen näkynsä todellisuutta. Hän oli nähnyt näyn, hän tiesi sen, eikä kaikki vaino taivaan alla saattanut sitä muuksi muuttaa; ja vaikka häntä olisi vainottu aina kuolemaan asti, niin kuitenkin hän tiesi ja oli tietävä viimeiseen hengenvetoonsa saakka, että hän oli sekä nähnyt valon että kuullut äänen puhuvan hänelle, eikä kaikki maailma voinut saada häntä ajattelemaan ja uskomaan toisin. Niin oli minunkin laitani, olin tosiaankin nähnyt valon ja tämän valon keskellä näin kaksi persoonaa, ja tosiasia on, että he puhuivat minulle, tai yksi heistä puhui; ja vaikka minua vihattiin ja vainottiin siksi, että sanoin nähneeni näyn, se oli kuitenkin tosi, ja kun minua vainottiin ja solvattiin ja minusta puhuttiin valhetellen kaikkinaista pahaa, koska niin väitin, minut johdatettiin sydämessäni sanomaan: miksi vainota minua totuuden kertomisen takia? Olen todellakin nähnyt näyn, ja ”kuka olen minä voidakseni estää Jumalaa”, vai miksi maailma arvelee voivansa saada minut kieltämään sen, minkä todella olen nähnyt, sillä minä olin nähnyt näyn; tiesin sen, ja minä tiesin, että Jumala tiesi sen, enkä voinut sitä kieltää enkä uskaltanutkaan niin tehdä, joka tapauksessa tiesin, että niin tehdessäni rikkoisin Jumalaa vastaan ja joutuisin tuomion alaiseksi. Olin nyt saavuttanut varmuuden, sikäli kuin lahkojen maailmasta oli kysymys, että velvollisuuteni ei ollut liittyä mihinkään niistä, vaan minun oli oltava niin kuin olin, kunnes saisin lisää ohjausta; olin havainnut todeksi Jaakobin todistuksen, että se, jolta puuttuu viisautta, voisi anoa sitä Jumalalta, ja hänelle annettaisiin eikä häntä soimattaisi.3

Viitteet

1. Dean C. Jessee, “The Early Accounts of Joseph Smith’s First Vision”, BYU Studies, 9. vsk, no. 3 (Kevät 1969), s. 286 ja Dean C. Jessee, toim., The Personal Writings of Joseph Smith, korjattu laitos (Salt Lake City: Deseret Book, 2002), s. 226. 2. Kielioppi-, välimerkki- ja muiden pienempien muutosten ohella varsinainen muutos alkuperäisen ja nykyisen Kallisarvoisessa helmessä olevan selostuksen välillä on sihteerinä toimineen Willard Richardsin 2. joulukuuta 1842 tekemä lisäys alkuperäiseen kertomukseen. Tämä on Joseph Smith – Historian jakeessa 20 oleva kommentti ”Kun valo oli poistunut, olin voimaton; mutta toivuin pian jonkin verran ja menin kotiin. Ja kun nojasin takkaan, äiti kysyi, mikä minua vaivasi. Vastasin: ”Älä huoli, kaikki on hyvin – voin aivan hyvin.” Sitten sanoin äidilleni: ”Olen saanut tietää omalta osaltani, että presbyteriaanisuus ei ole totta.” Näyttää siltä kuin vastustaja olisi tiennyt sangen varhaisessa vaiheessa elämääni, että minun oli määrä osoittautua hänen valtakuntansa häiritsijäksi ja kiusaksi; minkäpä muun vuoksi pimeyden vallat olisivat yhdistyneet minua vastaan? Miksi vastustus ja vaino, joka nousi minua vastaan melkeinpä lapsuudessani?”. Dean Jessee kommentoi tätä ja paria historiikkiin muuten kuuluvaa muutosta seuraavasti: ”... kriitikot ovat pitäneet tätä esimerkkinä tekstin peukaloimisesta. Lisäysten sisällöstä päätellen on kyseenalaista, että kukaan muu kuin Joseph Smith olisi ollut niiden lähde. Tätä tärkeämpää on kuitenkin se, että ne kaikki kolme ovat kirja A-1:ssä Willard Richardsin käsialalla. Koska hänen jaksonsa historiikin kirjurina ei alkanut ennen joulukuuta 1841 ja loppui maaliskuussa 1844, on selvää, että nämä kolme lisäystä tehtiin sinä aikana, kun Joseph ohjasi historiikin kirjoittamista.” (Jessee, ”The Early Accounts”) 3. Selostus on luettavissa englanniksi mm. seuraavista lähteistä: Times and Seasons, 3. vsk., nro 10 (15. maaliskuuta 1842), s. 727-728 sekä Times and Seasons, 3. vsk., nro 11 (1. huhtikuuta 1842), s. 748-749, Latter-day Saints’ Millennial Star, 3. vsk., nro 2 (kesäkuu 1842), s. 21-23, Paul R. Cheesman, An Analysis of The Accounts Relating Joseph Smith’s Early Visions, pro gradu -tutkielma (Brigham Young University, 1965), s. 80-86, Jessee, ”The Early Accounts”, s. 287-289 ja Jessee, Personal Writings, s. 226-232. Tässä liitteessä esitetty selostus seuraa Times and Seasons -lehden versiota, minkä vuoksi siitä puuttuu esimerkiksi joitakin Willard Richardsin lisäyksiä. Teoksessa Personal Writings oleva versio viitteineen ja kommentteineen on tutkijalle kaikkein syvällisin.